Tiedättekö sen tunteen, josta kirjoissa ja leffoissa puhutaan? Sen, jossa joku kävelee elämääsi ja vie jalat altasi hetkessä. Sen, joka saa henkesi lähes salpautumaan ja jokaisen hetkesi tuntumaan pilvilinnalta. Niin minulle kävi. Aloitan kertomalla teille meidän rakastumisesta, minun ja Menninkäiseni.

Kahden vuoden sisällä olin kärsinyt paljon. Kokenut avioeron, tavannut uuden kusipään, jonka vaarallisuuden ymmärsin vasta kun tajusin lähteä, tavannut uusia kusipäitä, kunnes päätin että nyt kannan itseni, en tarvitse miestä. Monien sattumien summana löysin jonkin ajan kuluttua itseni kuitenkin arvioimasta miehiä ja sitä, olisiko heistä mihinkään. Aloitin jälleen deittailun.

Treffasin miehen, joka oli joka suhteessa täydellinen. Ihminen, joka oli ennenkin ollut pitkässä suhteessa naisen kanssa. Sellaisen naisen, jolla oli lapsia ennestään. Miehen, joka ei ollut ikinä pettänyt ja joka arvosti rehellisyyttä yhtä paljon kuin minä. Ihmisen, joka ymmärsi vaikean elämän läpikäynyttä, särkynyttä Keijua. Miehen, joka olisi ollut kaikin puolin turvallinen vaihtoehto.

Samanaikaisesti sain viestejä Menninkäiseltäni, jonka myös olin luvannut tavata. Menninkäiseen olin pitänyt yhteyttä jo ennen tuota Herra Turvallista. Ainoa syy, miksi välttelin tuota tapaamista oli se, että tiesin, ettei siltä reissulta olisi paluuta. Ystäväni yrittivät saada minua miettimään ratkaisujani: "Kokeile tämän kerran edes sitä turvallista vaihtoehtoa." Minä kun tiesin, että Menninkäinen olisi kaikkea muuta kuin turvallinen vaihtoehto. Takuuta ei olisi mistään muusta kuin siitä, että väkivaltainen hän ei olisi. Ja taas kerran sitä mentiin... Hypätään kohti tuntematonta mielummin kuin tallataan tuttuja ja turvallisia reittejä. Niitä reittejä, joihin en ole vielä tähän ikääni meneessä eksynyt. Minä suostuin näkemään Menninkäisen. Soitin ystävälleni edellisenä iltana ja itkin. Pelotti niin mielettömästi. Järki sanoi, että peru se tapaaminen, sydän sanoi, että Hän on se jota elämäni kaipasi.

Niinpä me sovimme tapaamisen. Hän oli myöhässä. Minua ei haitannut. Ja kun hän tuli minua kohti autoltaan, oli pakko kääntää katseeni pois, koska Amorin nuoli oli jo osunut minuun. Istuimme monta tuntia kahvilassa, juttelimme. Ja kun tuli aika lähteä kotiin, oli oloni hyvin epävarma. Itsevarmuuteni on ollut aina valttini ja nyt kun sitä ei ollut, tajusin, että pelaaminen jää tältä kerralta. Nyt mennään ja lujaa, jos mennään. Siitä tapaamisesta kaikki alkoi.

Ensimmäisenä yhteisenä yönämme, juttelimme hyvin syvällisiä. Pääosin minä kuuntelin. Hän kertoi itsestään, elämästään. Ne eivät olleet niitä kauneimpia tarinoita, eikä sellaisia asioita, mitä voisi jokaiselle naiselle kertoa. Mutta minä ymmärsin. Eletyn elämäni ruoskima kehoni, oli oppinut ymmärtämään kaikenlaisia ihmisiä. Ja jokaisen rehellisyyden ja totuuden sana, jonka hän itsestään paljasti, kasvatti ihastumistani entisestään. Kerroin hänelle kestäväni lähes mitä vaan, niin kauan, kun asioita ei salailla tai valehdella. Ainoa ehtoni oli suorat, rehelliset sanat. Joka asiassa. Ja sen hän lupasi.

Lupausta seurasi tarina, jonka jälkeen itseni kokoaminen oli muutamia päiviä todella hankalaa. Ihminen, johon minun kuuluisi opetella luottamaan, oli ollut epärehellinen jokaiselle elämässään olleelle naiselle. Ja minä pohdin, miksi minä olisin poikkeus. Koko suhteemme ajan, olen ollut jokapäiväisessä ristiriitatilanteessa, jossa piru ja enkeli olkapäilläni taistelevat kiivaasti. Ensimmäisillä kerroilla itsevarmuuteni puhkui, että kyllähän minusta on villipeto kesyttämään, aivan kuten minutkin aikanaan joku sai kesytettyä. Samaan aikaan toisella puolen oli pelko siitä, että jos nyt tähän lähden, se kipu jonka tulen kokemaan, on jälleen järkyttävän syvä. Ja koska minulla on jo ennestään ruoskittu keho, jossa arvet kiiltää auringon paisteessa, tiesin, että ne arvet kun avataan, paraneminen olisi entistäkin tuskallisempaa.

Otin riskin, täysin tietoisen riskin.

Elämämme jatkui yhdessä niin tiiviisti kun elämäntilanteemme antoi periksi. Kuukausiin mahtui surun hetkiä, järkyttäviä riitoja sekä niitä onnellisuuden ja rakkauden tunteita, kun tiesi löytäneensä sydämensä puuttuneen osan. Menninkäisen lähellä oli niin hyvä olla. Minä, joka ei ikinä ollut sietänyt läheisyyttä, suukottelua, pitkiä ihokosketuksia, kaipasin jatkuvasti niitä Häneltä. Hän sai minut tuntemaan olevani se Nainen, jota Hän elämäänsä oli etsinyt. Ja kyllä, minä tiedän edelleen, että olen Hänelle enemmän kuin mitä kukaan muu ikinä aiemmin. Minä rakastuin. Mitä syvemmäksi tunteeni muuttui, sen enemmän aloin pelkäämään.

Opin tietämään, mitä on mustasukkaisuus. Asia, jota en ollut ikinä keneltäkään omalla kohdallani hyväksynyt. Asia, jota en ollut itse aiemmin tuntenut. Silti, tuo mustasukkaisuus ei ollut sairaalloista. Se oli pieniä hetkiä, jolloin epävarmuus oli läsnä, menettämisenpelko hetkellisesti suurempi. Ja ne hetket meni ohi, kun rationalisoin ajatuksiani ja sain Menninkäiseltä vastauksia kysymyksiini.

Minä en ole pystynyt ikinä sokeasti luottamaan kehenkään mieheen, sillä jokainen elämäni mies on jollain lailla aina luottamukseni pettänyt. Tavalla tai toisella. Pääsin silti aina eteenpäin, koska en sen enempiä asiaa ikinä ajatellut. En uskonut että sellaista miestä oli, joka olisi täyden luottamuksen arvoinen. Silti aina toivoin, että ehkä joku päivä joku olisi. Kerran Menninkäinen kysyi minulta, joko olin alkanut luottamaan häneen. Vastasin, että vähän. Ja onnellisena ajattelin, että ehkä tästä vielä tulee se ensimmäinen, joka minulle olisi rehellinen. Olihan Hän tähänkin asti minulle kaikesta täysin rehellisesti kertonut ja puhunut.

Meidän riidat olivat yhtä helvettiä. Kaksi temperamenttista ihmistä, jotka opettelevat toistensa tapaa riidellä... No, siitä ei ikinä hyvää seurannut. Olimme kuin keskellä tornadoa, eikä tiennyt, mitä sen jälkeen oli enää jäljellä. Joka kerta, kun tornado oli ohi, seurasi entistäkin ihanampia hetkiä ja päiviä.

Menninkäinen oli ensimmäinen mies elämässäni, jonka kanssa minusta tuli "ällösöpöilijä". Jälkikäteen lukiessani kirjoittamiani viestejä, ihmetteli itsekin, että tuliko tuo tosiaan minun sormieni tuotoksena. Ja silti, nuo viestittelyt on tänä päivänäkin niitä, jotka saavat minut taas lähemmäksi pilvilinnojani. Niitä rakennelmia, joissa viihdyn.

Minä haaveilin. Joinakin päivinä kuuntelin, kuinka Menninkäinen puhui häistämme. Vaikka olen vannonut, etten enää ikinä mene naimisiin. Joinakin hetkinä puhuimme yhteisistä lapsista. Pilvilinnat, joita rakensimme tulevaisuudestakin, olivat pakopaikka, irtiotto arjesta. Ja vaikka olenkin aina pitänyt itseäni aikuisena ja järkevänä ihmisenä, Menninkäinen sai minut monesti sen unohtamaan, kun unohduimme Linnoihin.

Kaikki oli hyvin. Ja sitten yhtäkkiä enää ei. Näinhän se aina menee tosielämässä. Satujen tarinat eivät koskaan kerro niistä hetkistä, jotka vetävät maton jalkojen alta. Ja jäljelle jää tyhjä. Sinne pitäisi sitten rakentaa uudelleen kaikki.

Se, miten kaikki selvisi minulle ja mitä itseasiassa tapahtui, sen joudun pitämään omana tietonani. Minulle kuitenkin selvisi, että Menninkäinen oli ollut kontaktissa muiden naisten kanssa. Ihan muuta, kuin kaveruusmielessä. Mitään Hän ei ollut heidän kanssaan tehnyt (ainakaan vielä), siitä sain takuun. Mutta päässä pyörii yksi iso kysymysmerkki: MIKSI?

Eikö se mitä meillä oli, ollutkaan tarpeeksi? Onko jotain, mitä Hän kaipasi, jota ei minulta pystyisi saamaan? Enkö minä riitä? Mitä tein väärin? Oliko Hänen kaikki sanansa alusta asti valhetta? Rakastiko Hän minua ollenkaan? Olisiko Hän mennyt pidemmälle, jos ei olisi jäänyt kiinni? Olisinko ikinä saanut tietää, jos ei sattumien summa olisi sitä minulle paljastanut? Kuinka typeränä Hän minua piti? Onko Hänellä minua kohtaan minkäänlaista arvostusta ja kunnioitusta? Miten ikinä voisin enää oppia luottamaan?

Ensimmäinen päivä oli aivan kamala. Ensimmäiset tunnit pidin itsestäänselvänä, että suhteemme päättyi siihen. Vasta parin päivän päästä ja lukuisien selittelyviestejen lukemisien, kyynelvarastojen ehtymisen ja totaalisen pahanolon jälkeen lupasin, että harkitsen asiaa. Minä typerä nainen todella lupasin harkita jääväni satuttajani syliin!