Olen tuntenut oman arvoni, pitänyt itseäni tarpeeksi arvokkaana, että ikinä enää suostuisin huonosti kohdeltavaksi. Silti, tässä minä nyt olen. Senkin jälkeen, vaikka tunnen, että minua on pidetty tyhmänä akkana, joka ei ymmärrä sitä, mitä selän takana on puuhailtu. Kuuluisa naisen vaistoni on kuitenkin ollut tarkkana, koska montaa viikkoa aiemmin ei asioita ollut ehtinyt tapahtua, ennen minulle kiinnijäämistä. Koko ajan oli toinen ajatellut, että täytyy lopettaa. Olisiko Hän ikinä siihen pystynyt? Olisiko asiat edennyt eteenpäin ja mennyt loppuun asti? Minulla on vain Menninkäisen sana, joka tällä hetkellä ei ole kovin arvokas.

Tottakai suurin osa minusta haluaa edelleen uskoa ja uskookin moniin Hänen sanoihinsa. Mutta toinen, se petetty, huijattu puoli minusta on menettänyt uskonsa kaikkiin sanoihin, jotka minulle on sanottu suhteen alusta alkaen. Miten tällaisen jälkeen voi taas joskus alkaa luottamaan? Miten voi luottaa mihinkään, mitä tähän mennessä on sanottu?

Ensimmäisenä, kun kiinnijääminen oli tapahtunut ajattelin, että tämä on tien päättyminen. Eihän tällaisen jälkeen ole mahdollista jatkaa ja omasta kokemuksesta tiedän, että useimmiten touhut jatkuu oman aikansa päästä. Aloin lukea eri psykologien sivustoja asiasta pettäminen ja suhteessa luottamuksen uudelleenrakentaminen. Niissä minulle yllätyksenä, kuitenkin sanottiin, että se todella on mahdollista, jos kumpikin osapuoli on tosissaan asioiden korjaamiseksi. Mitään ei tietenkään voi luvata, eikä toisen osapuolen päähän pääse. Mutta haluan niin kovasti uskoa tulevaisuuteen, että meinaan antaa tämän yhden ainoan mahdollisuuden. Sen olen tehnyt selväksi, että yksikin väärä liike, niin minä lähden. Tapahtuu se sitten nyt tai viiden vuoden päästä, tämä on tasan viimeinen (ja ensimmäinen) kerta, kun yritän.

Samalla toiselta olkapäältä kuuluu ne sanat... Ketä minä huijaan? Mitä minä yritän? Onko Menninkäinen todella tämän arvoinen? Ja kaikista kovimpana se, että eihän tuollainen ihminen ikinä muutu. Ironista tässä on se, että minä olen ollut joskus samankaltainen. Minä olen muuttunut. Tiedän, että olen joutunut tehdä ison työn sen asian muuttamiseen ja halu on ollut suuri. Tiedän myös, että tarvitsin sen oikean rakkauden, että pystyin sen asian muuttamaan. Enää ei tulisi mieleenkään satuttaa pettämällä, eikä edes tee mieli. Niin, ja minähän en edes ikinä jäänyt siitä kiinni.

Ensimmäisellä viikolla kaiken jälkeen, minä itkin. Itkin jatkuvasti. Se sattui todella kovaa. Yleensä minä en itke, mistään asiasta. Ja nytkin ensimmäisinä päivinä en siihen kyennyt. Kyyneleet olivat tarrautuneet silmäkulmiini kiinni. Ne eivät irrottaneet otettaan, eivät tippuneet. Nyt ei tarvitse kuin vähän miettiä sitä, miten haavoitettu sitä sisältä on, niin saman tien on nuo timantit valumassa alas poskia pitkin.

Muutamia kuukausia sitten, kirjoitin Menninkäiselle runon. Se kuvasti täysin sitä, miten arvokas ja tärkeä Hän minulle on. Tällä hetkellä, nuo sanat ovat tyhjätty. Rakastan kyllä, mutta tuo turva, mitä Hän minulle kuvasti tässä pahassa maailmassa... Ne sanat on tyhjätty. Toissayönä näin unta, jossa minua vainottiin ja oltiin kiduttamassa. Unessa Menninkäinen kulki koko ajan sieppaajieni rakentaman piilopaikan ohi, minua huomaamatta, vaikka etsi. Puhelimeni oli rikottu. Näin hänet kulkemassa ohi muutamia kertoja, jonka jälkeen luovutti. Hän ei pelastanut minua unessani. Tajusin sen kuvastavan sitä, etten enää pysty luottamaan Hänen antamaansa turvaan. Enää en ole turvassa, koska Hän on se, joka minua on kaikkein pahiten satuttanut.

Välillä toivoisin, että olisi vaikka lyönyt mielummin. Siitä toipuisin äkkiä. Tosin kyllä siinä tilanteessa en olisi tässä enää miettimässä suhteen jatkuvuutta. Fyysinen kipu on kuitenkin helpommin siedettävää, kuin henkinen kipu. Se kestää vuorokaudesta riippumatta, viikosta toiseen, vuodenaikojen läpi. Ikinä en tule tätä antamaan anteeksi, enkä ikinä unohda. Joskus mietin, miksi sitten luulen, että tästä edes voidaan selvitä. Miksi ylipäätään näin vähän aikaa kestänyt suhde voisi ylittää mitään näin suurta ongelmaa kuin luottamuksen puute???

Suhteen perustan yksi kulmakivi on luottamus. Meillä sitä ei ole. Millaisen talon siihen päälle voi rakentaa? Miten talo voisi kestää jos perustus on alusta asti mätä? Kaiken järjen mukaan mitään kestävää ei voi saada. Mitä helvettiä minä sitten yritän? Tätä samaa taistelua käyn läpi joka päivä itseni kanssa. Haluan ja rakastan niin kovasti. Menninkäinen yrittää kaikkensa todistaakseen minulle haluavansa vain minut ja rakastavansa minua. Välillä uskon, toisina hetkinä en. Miksi ne sivustot sitten sanoo, että luottamuksen takaisin saaminen olisi mahdollista. Ihan huijausta.

Toisaalta, omat vanhempani ovat esimerkkinä siitä, miten se on mahdollista. Heillä uskottomuus-jupakka oli vuosia sitten. Kaikista omituisinta silloin mielestäni oli oma suhtautumiseni asiaan. Minä aavistelin asiaa etukäteen, enkä pystynyt toista vanhempaani asiasta ikinä tuomitsemaan. Mutta he kävivät sen taistelun läpi ja voittivat. Tiedän ja tunnen tuon pettäjävanhempani niin hyvin, että näkisin sen hänestä kyllä tänäkin päivänä, jos hän sitä jatkaisi jonkun uuden kanssa. Erona ja vahvuutena heillä tuossa asiassa on se, että he ovat olleet naimisissa jo yli 30 vuotta. Tilanne on aivan eri siis siinä mielessä.

Menninkäinen tekee ison työn, kun jaksaa vakuutella minulle joka päivä rakkauttaan ja tahtoaan saada tämä asia korjattua. Ja joskus tunnen itseni aivan naurunalaiseksi itseni suhteen, että olen jaksanut vetää tällaisen shown noin "pienestä asiasta". Mutta sitten kun mietin, mitä sanoja noiden kommunikaatioiden välillä oli, ne eivät olleet oikeasti mitään olankohautuksella ohitettavia asioita.

Suurena ongelmana olen kokenut tässä asiassa muut, ympärilläni elävät ihmiset. Asiasta olen puhunut vain neljälle ihmiselle. Kaksi heistä oli ehdottomasti jatkamista vastaan. Toinen heistä sanoi, ettei meinaa asiasta enää ikinä kanssani keskustella toiste, eikä hän halunnut edes kuunnella koko asiaa. Tunsin, että hän hylkäsi minut omien periaatteidensa takia. Hän on kanssani kuten ennenkin, mutta sanallakaan en saa mainita Menninkäistä tai mitään Häneen liittyvää. Eräs ystäväni sanoi, että ymmärtää jonkun verran Menninkäisen toimintaa ja sitä miksi hän näin teki. Minä valitettavasti ymmärrän myös itse sitä. Silti se ei poista yhtään sitä tuskaa, jonka tuo minulle toi.

Pohdin tänään sitä, että ansaitseeko Menninkäinen rakkauteni. Minä olen antanut itsestäni kaiken. Ja tiedän, että ansaitsen parasta. Olen kulkenut sellaisen elämän, että nyt tässä vaiheessa kun kohta puolet elämästä on kuljettu, olisi jo korkea aika saada elämään edes yksi vuosi, jolloin voisin olla vilpittömästi onnellinen, ilman ainaisia vastoinkäymisiä. Joskus muistan, että minulle on sanottu, että se on omasta päätöksestä kiinni, omia valintoja. Osa varmasti onkin ja itse suurimman osan nykyisistä elämäni ihmisistä itse elämääni valitsen. Mutta paljon on myös niitä, mitä en todellakaan ole itse valinnut! Ja kyllä, itseäni saan nytkin syyttää siitä, että otin riskin ja nuolen nyt taas haavojani.

Haluan uskoa edelleen kaikkien pettymyksien jälkeen, että jokaisessa ihmisessä on pohjimmiltaan jotain hyvää. Jopa satuttajissani. Ja jokainen ihminen on rakkauden arvoinen. Yritän aina uskoa siihen, että rakastamalla täysillä niitäkin ihmisiä, jotka ovat toisia kohtaan pahoja, heitä voi auttaa näkemään elämän kauneuden ja herättämään empatian, jonka avulla he pystyvät muokkaamaan itseään poispäin pahuudesta. Menipäs kukkahattuiluksi, mutta niin haluan uskoa. Ja vaikka on asioita, mitä ei kykenisi antamaan anteeksi, niiden kanssa pystyy oppia elämään. Haluan uskoa, että jos Menninkäinen antaa minun rakastaa ja antaa itselleen oikeasti, aidosti mahdollisuuden tarttua siihen rakkauteen, jota minua kohtaan tuntee, Hän pystyy tähän. Vaikka ei olekaan ikinä aiemmin ollut oikeassa suhteessa.

Kolme viikkoa tulee ylihuomenna siitä, kun päätin jäädä satuttajani syliin. Ja joka päivä käyn valtavaa vuoristorataa tunteideni kanssa.