torstai, 8. toukokuu 2014

Hajatelmia ja jankkausta

Olen tuntenut oman arvoni, pitänyt itseäni tarpeeksi arvokkaana, että ikinä enää suostuisin huonosti kohdeltavaksi. Silti, tässä minä nyt olen. Senkin jälkeen, vaikka tunnen, että minua on pidetty tyhmänä akkana, joka ei ymmärrä sitä, mitä selän takana on puuhailtu. Kuuluisa naisen vaistoni on kuitenkin ollut tarkkana, koska montaa viikkoa aiemmin ei asioita ollut ehtinyt tapahtua, ennen minulle kiinnijäämistä. Koko ajan oli toinen ajatellut, että täytyy lopettaa. Olisiko Hän ikinä siihen pystynyt? Olisiko asiat edennyt eteenpäin ja mennyt loppuun asti? Minulla on vain Menninkäisen sana, joka tällä hetkellä ei ole kovin arvokas.

Tottakai suurin osa minusta haluaa edelleen uskoa ja uskookin moniin Hänen sanoihinsa. Mutta toinen, se petetty, huijattu puoli minusta on menettänyt uskonsa kaikkiin sanoihin, jotka minulle on sanottu suhteen alusta alkaen. Miten tällaisen jälkeen voi taas joskus alkaa luottamaan? Miten voi luottaa mihinkään, mitä tähän mennessä on sanottu?

Ensimmäisenä, kun kiinnijääminen oli tapahtunut ajattelin, että tämä on tien päättyminen. Eihän tällaisen jälkeen ole mahdollista jatkaa ja omasta kokemuksesta tiedän, että useimmiten touhut jatkuu oman aikansa päästä. Aloin lukea eri psykologien sivustoja asiasta pettäminen ja suhteessa luottamuksen uudelleenrakentaminen. Niissä minulle yllätyksenä, kuitenkin sanottiin, että se todella on mahdollista, jos kumpikin osapuoli on tosissaan asioiden korjaamiseksi. Mitään ei tietenkään voi luvata, eikä toisen osapuolen päähän pääse. Mutta haluan niin kovasti uskoa tulevaisuuteen, että meinaan antaa tämän yhden ainoan mahdollisuuden. Sen olen tehnyt selväksi, että yksikin väärä liike, niin minä lähden. Tapahtuu se sitten nyt tai viiden vuoden päästä, tämä on tasan viimeinen (ja ensimmäinen) kerta, kun yritän.

Samalla toiselta olkapäältä kuuluu ne sanat... Ketä minä huijaan? Mitä minä yritän? Onko Menninkäinen todella tämän arvoinen? Ja kaikista kovimpana se, että eihän tuollainen ihminen ikinä muutu. Ironista tässä on se, että minä olen ollut joskus samankaltainen. Minä olen muuttunut. Tiedän, että olen joutunut tehdä ison työn sen asian muuttamiseen ja halu on ollut suuri. Tiedän myös, että tarvitsin sen oikean rakkauden, että pystyin sen asian muuttamaan. Enää ei tulisi mieleenkään satuttaa pettämällä, eikä edes tee mieli. Niin, ja minähän en edes ikinä jäänyt siitä kiinni.

Ensimmäisellä viikolla kaiken jälkeen, minä itkin. Itkin jatkuvasti. Se sattui todella kovaa. Yleensä minä en itke, mistään asiasta. Ja nytkin ensimmäisinä päivinä en siihen kyennyt. Kyyneleet olivat tarrautuneet silmäkulmiini kiinni. Ne eivät irrottaneet otettaan, eivät tippuneet. Nyt ei tarvitse kuin vähän miettiä sitä, miten haavoitettu sitä sisältä on, niin saman tien on nuo timantit valumassa alas poskia pitkin.

Muutamia kuukausia sitten, kirjoitin Menninkäiselle runon. Se kuvasti täysin sitä, miten arvokas ja tärkeä Hän minulle on. Tällä hetkellä, nuo sanat ovat tyhjätty. Rakastan kyllä, mutta tuo turva, mitä Hän minulle kuvasti tässä pahassa maailmassa... Ne sanat on tyhjätty. Toissayönä näin unta, jossa minua vainottiin ja oltiin kiduttamassa. Unessa Menninkäinen kulki koko ajan sieppaajieni rakentaman piilopaikan ohi, minua huomaamatta, vaikka etsi. Puhelimeni oli rikottu. Näin hänet kulkemassa ohi muutamia kertoja, jonka jälkeen luovutti. Hän ei pelastanut minua unessani. Tajusin sen kuvastavan sitä, etten enää pysty luottamaan Hänen antamaansa turvaan. Enää en ole turvassa, koska Hän on se, joka minua on kaikkein pahiten satuttanut.

Välillä toivoisin, että olisi vaikka lyönyt mielummin. Siitä toipuisin äkkiä. Tosin kyllä siinä tilanteessa en olisi tässä enää miettimässä suhteen jatkuvuutta. Fyysinen kipu on kuitenkin helpommin siedettävää, kuin henkinen kipu. Se kestää vuorokaudesta riippumatta, viikosta toiseen, vuodenaikojen läpi. Ikinä en tule tätä antamaan anteeksi, enkä ikinä unohda. Joskus mietin, miksi sitten luulen, että tästä edes voidaan selvitä. Miksi ylipäätään näin vähän aikaa kestänyt suhde voisi ylittää mitään näin suurta ongelmaa kuin luottamuksen puute???

Suhteen perustan yksi kulmakivi on luottamus. Meillä sitä ei ole. Millaisen talon siihen päälle voi rakentaa? Miten talo voisi kestää jos perustus on alusta asti mätä? Kaiken järjen mukaan mitään kestävää ei voi saada. Mitä helvettiä minä sitten yritän? Tätä samaa taistelua käyn läpi joka päivä itseni kanssa. Haluan ja rakastan niin kovasti. Menninkäinen yrittää kaikkensa todistaakseen minulle haluavansa vain minut ja rakastavansa minua. Välillä uskon, toisina hetkinä en. Miksi ne sivustot sitten sanoo, että luottamuksen takaisin saaminen olisi mahdollista. Ihan huijausta.

Toisaalta, omat vanhempani ovat esimerkkinä siitä, miten se on mahdollista. Heillä uskottomuus-jupakka oli vuosia sitten. Kaikista omituisinta silloin mielestäni oli oma suhtautumiseni asiaan. Minä aavistelin asiaa etukäteen, enkä pystynyt toista vanhempaani asiasta ikinä tuomitsemaan. Mutta he kävivät sen taistelun läpi ja voittivat. Tiedän ja tunnen tuon pettäjävanhempani niin hyvin, että näkisin sen hänestä kyllä tänäkin päivänä, jos hän sitä jatkaisi jonkun uuden kanssa. Erona ja vahvuutena heillä tuossa asiassa on se, että he ovat olleet naimisissa jo yli 30 vuotta. Tilanne on aivan eri siis siinä mielessä.

Menninkäinen tekee ison työn, kun jaksaa vakuutella minulle joka päivä rakkauttaan ja tahtoaan saada tämä asia korjattua. Ja joskus tunnen itseni aivan naurunalaiseksi itseni suhteen, että olen jaksanut vetää tällaisen shown noin "pienestä asiasta". Mutta sitten kun mietin, mitä sanoja noiden kommunikaatioiden välillä oli, ne eivät olleet oikeasti mitään olankohautuksella ohitettavia asioita.

Suurena ongelmana olen kokenut tässä asiassa muut, ympärilläni elävät ihmiset. Asiasta olen puhunut vain neljälle ihmiselle. Kaksi heistä oli ehdottomasti jatkamista vastaan. Toinen heistä sanoi, ettei meinaa asiasta enää ikinä kanssani keskustella toiste, eikä hän halunnut edes kuunnella koko asiaa. Tunsin, että hän hylkäsi minut omien periaatteidensa takia. Hän on kanssani kuten ennenkin, mutta sanallakaan en saa mainita Menninkäistä tai mitään Häneen liittyvää. Eräs ystäväni sanoi, että ymmärtää jonkun verran Menninkäisen toimintaa ja sitä miksi hän näin teki. Minä valitettavasti ymmärrän myös itse sitä. Silti se ei poista yhtään sitä tuskaa, jonka tuo minulle toi.

Pohdin tänään sitä, että ansaitseeko Menninkäinen rakkauteni. Minä olen antanut itsestäni kaiken. Ja tiedän, että ansaitsen parasta. Olen kulkenut sellaisen elämän, että nyt tässä vaiheessa kun kohta puolet elämästä on kuljettu, olisi jo korkea aika saada elämään edes yksi vuosi, jolloin voisin olla vilpittömästi onnellinen, ilman ainaisia vastoinkäymisiä. Joskus muistan, että minulle on sanottu, että se on omasta päätöksestä kiinni, omia valintoja. Osa varmasti onkin ja itse suurimman osan nykyisistä elämäni ihmisistä itse elämääni valitsen. Mutta paljon on myös niitä, mitä en todellakaan ole itse valinnut! Ja kyllä, itseäni saan nytkin syyttää siitä, että otin riskin ja nuolen nyt taas haavojani.

Haluan uskoa edelleen kaikkien pettymyksien jälkeen, että jokaisessa ihmisessä on pohjimmiltaan jotain hyvää. Jopa satuttajissani. Ja jokainen ihminen on rakkauden arvoinen. Yritän aina uskoa siihen, että rakastamalla täysillä niitäkin ihmisiä, jotka ovat toisia kohtaan pahoja, heitä voi auttaa näkemään elämän kauneuden ja herättämään empatian, jonka avulla he pystyvät muokkaamaan itseään poispäin pahuudesta. Menipäs kukkahattuiluksi, mutta niin haluan uskoa. Ja vaikka on asioita, mitä ei kykenisi antamaan anteeksi, niiden kanssa pystyy oppia elämään. Haluan uskoa, että jos Menninkäinen antaa minun rakastaa ja antaa itselleen oikeasti, aidosti mahdollisuuden tarttua siihen rakkauteen, jota minua kohtaan tuntee, Hän pystyy tähän. Vaikka ei olekaan ikinä aiemmin ollut oikeassa suhteessa.

Kolme viikkoa tulee ylihuomenna siitä, kun päätin jäädä satuttajani syliin. Ja joka päivä käyn valtavaa vuoristorataa tunteideni kanssa.

 

keskiviikko, 7. toukokuu 2014

Prologi

Tiedättekö sen tunteen, josta kirjoissa ja leffoissa puhutaan? Sen, jossa joku kävelee elämääsi ja vie jalat altasi hetkessä. Sen, joka saa henkesi lähes salpautumaan ja jokaisen hetkesi tuntumaan pilvilinnalta. Niin minulle kävi. Aloitan kertomalla teille meidän rakastumisesta, minun ja Menninkäiseni.

Kahden vuoden sisällä olin kärsinyt paljon. Kokenut avioeron, tavannut uuden kusipään, jonka vaarallisuuden ymmärsin vasta kun tajusin lähteä, tavannut uusia kusipäitä, kunnes päätin että nyt kannan itseni, en tarvitse miestä. Monien sattumien summana löysin jonkin ajan kuluttua itseni kuitenkin arvioimasta miehiä ja sitä, olisiko heistä mihinkään. Aloitin jälleen deittailun.

Treffasin miehen, joka oli joka suhteessa täydellinen. Ihminen, joka oli ennenkin ollut pitkässä suhteessa naisen kanssa. Sellaisen naisen, jolla oli lapsia ennestään. Miehen, joka ei ollut ikinä pettänyt ja joka arvosti rehellisyyttä yhtä paljon kuin minä. Ihmisen, joka ymmärsi vaikean elämän läpikäynyttä, särkynyttä Keijua. Miehen, joka olisi ollut kaikin puolin turvallinen vaihtoehto.

Samanaikaisesti sain viestejä Menninkäiseltäni, jonka myös olin luvannut tavata. Menninkäiseen olin pitänyt yhteyttä jo ennen tuota Herra Turvallista. Ainoa syy, miksi välttelin tuota tapaamista oli se, että tiesin, ettei siltä reissulta olisi paluuta. Ystäväni yrittivät saada minua miettimään ratkaisujani: "Kokeile tämän kerran edes sitä turvallista vaihtoehtoa." Minä kun tiesin, että Menninkäinen olisi kaikkea muuta kuin turvallinen vaihtoehto. Takuuta ei olisi mistään muusta kuin siitä, että väkivaltainen hän ei olisi. Ja taas kerran sitä mentiin... Hypätään kohti tuntematonta mielummin kuin tallataan tuttuja ja turvallisia reittejä. Niitä reittejä, joihin en ole vielä tähän ikääni meneessä eksynyt. Minä suostuin näkemään Menninkäisen. Soitin ystävälleni edellisenä iltana ja itkin. Pelotti niin mielettömästi. Järki sanoi, että peru se tapaaminen, sydän sanoi, että Hän on se jota elämäni kaipasi.

Niinpä me sovimme tapaamisen. Hän oli myöhässä. Minua ei haitannut. Ja kun hän tuli minua kohti autoltaan, oli pakko kääntää katseeni pois, koska Amorin nuoli oli jo osunut minuun. Istuimme monta tuntia kahvilassa, juttelimme. Ja kun tuli aika lähteä kotiin, oli oloni hyvin epävarma. Itsevarmuuteni on ollut aina valttini ja nyt kun sitä ei ollut, tajusin, että pelaaminen jää tältä kerralta. Nyt mennään ja lujaa, jos mennään. Siitä tapaamisesta kaikki alkoi.

Ensimmäisenä yhteisenä yönämme, juttelimme hyvin syvällisiä. Pääosin minä kuuntelin. Hän kertoi itsestään, elämästään. Ne eivät olleet niitä kauneimpia tarinoita, eikä sellaisia asioita, mitä voisi jokaiselle naiselle kertoa. Mutta minä ymmärsin. Eletyn elämäni ruoskima kehoni, oli oppinut ymmärtämään kaikenlaisia ihmisiä. Ja jokaisen rehellisyyden ja totuuden sana, jonka hän itsestään paljasti, kasvatti ihastumistani entisestään. Kerroin hänelle kestäväni lähes mitä vaan, niin kauan, kun asioita ei salailla tai valehdella. Ainoa ehtoni oli suorat, rehelliset sanat. Joka asiassa. Ja sen hän lupasi.

Lupausta seurasi tarina, jonka jälkeen itseni kokoaminen oli muutamia päiviä todella hankalaa. Ihminen, johon minun kuuluisi opetella luottamaan, oli ollut epärehellinen jokaiselle elämässään olleelle naiselle. Ja minä pohdin, miksi minä olisin poikkeus. Koko suhteemme ajan, olen ollut jokapäiväisessä ristiriitatilanteessa, jossa piru ja enkeli olkapäilläni taistelevat kiivaasti. Ensimmäisillä kerroilla itsevarmuuteni puhkui, että kyllähän minusta on villipeto kesyttämään, aivan kuten minutkin aikanaan joku sai kesytettyä. Samaan aikaan toisella puolen oli pelko siitä, että jos nyt tähän lähden, se kipu jonka tulen kokemaan, on jälleen järkyttävän syvä. Ja koska minulla on jo ennestään ruoskittu keho, jossa arvet kiiltää auringon paisteessa, tiesin, että ne arvet kun avataan, paraneminen olisi entistäkin tuskallisempaa.

Otin riskin, täysin tietoisen riskin.

Elämämme jatkui yhdessä niin tiiviisti kun elämäntilanteemme antoi periksi. Kuukausiin mahtui surun hetkiä, järkyttäviä riitoja sekä niitä onnellisuuden ja rakkauden tunteita, kun tiesi löytäneensä sydämensä puuttuneen osan. Menninkäisen lähellä oli niin hyvä olla. Minä, joka ei ikinä ollut sietänyt läheisyyttä, suukottelua, pitkiä ihokosketuksia, kaipasin jatkuvasti niitä Häneltä. Hän sai minut tuntemaan olevani se Nainen, jota Hän elämäänsä oli etsinyt. Ja kyllä, minä tiedän edelleen, että olen Hänelle enemmän kuin mitä kukaan muu ikinä aiemmin. Minä rakastuin. Mitä syvemmäksi tunteeni muuttui, sen enemmän aloin pelkäämään.

Opin tietämään, mitä on mustasukkaisuus. Asia, jota en ollut ikinä keneltäkään omalla kohdallani hyväksynyt. Asia, jota en ollut itse aiemmin tuntenut. Silti, tuo mustasukkaisuus ei ollut sairaalloista. Se oli pieniä hetkiä, jolloin epävarmuus oli läsnä, menettämisenpelko hetkellisesti suurempi. Ja ne hetket meni ohi, kun rationalisoin ajatuksiani ja sain Menninkäiseltä vastauksia kysymyksiini.

Minä en ole pystynyt ikinä sokeasti luottamaan kehenkään mieheen, sillä jokainen elämäni mies on jollain lailla aina luottamukseni pettänyt. Tavalla tai toisella. Pääsin silti aina eteenpäin, koska en sen enempiä asiaa ikinä ajatellut. En uskonut että sellaista miestä oli, joka olisi täyden luottamuksen arvoinen. Silti aina toivoin, että ehkä joku päivä joku olisi. Kerran Menninkäinen kysyi minulta, joko olin alkanut luottamaan häneen. Vastasin, että vähän. Ja onnellisena ajattelin, että ehkä tästä vielä tulee se ensimmäinen, joka minulle olisi rehellinen. Olihan Hän tähänkin asti minulle kaikesta täysin rehellisesti kertonut ja puhunut.

Meidän riidat olivat yhtä helvettiä. Kaksi temperamenttista ihmistä, jotka opettelevat toistensa tapaa riidellä... No, siitä ei ikinä hyvää seurannut. Olimme kuin keskellä tornadoa, eikä tiennyt, mitä sen jälkeen oli enää jäljellä. Joka kerta, kun tornado oli ohi, seurasi entistäkin ihanampia hetkiä ja päiviä.

Menninkäinen oli ensimmäinen mies elämässäni, jonka kanssa minusta tuli "ällösöpöilijä". Jälkikäteen lukiessani kirjoittamiani viestejä, ihmetteli itsekin, että tuliko tuo tosiaan minun sormieni tuotoksena. Ja silti, nuo viestittelyt on tänä päivänäkin niitä, jotka saavat minut taas lähemmäksi pilvilinnojani. Niitä rakennelmia, joissa viihdyn.

Minä haaveilin. Joinakin päivinä kuuntelin, kuinka Menninkäinen puhui häistämme. Vaikka olen vannonut, etten enää ikinä mene naimisiin. Joinakin hetkinä puhuimme yhteisistä lapsista. Pilvilinnat, joita rakensimme tulevaisuudestakin, olivat pakopaikka, irtiotto arjesta. Ja vaikka olenkin aina pitänyt itseäni aikuisena ja järkevänä ihmisenä, Menninkäinen sai minut monesti sen unohtamaan, kun unohduimme Linnoihin.

Kaikki oli hyvin. Ja sitten yhtäkkiä enää ei. Näinhän se aina menee tosielämässä. Satujen tarinat eivät koskaan kerro niistä hetkistä, jotka vetävät maton jalkojen alta. Ja jäljelle jää tyhjä. Sinne pitäisi sitten rakentaa uudelleen kaikki.

Se, miten kaikki selvisi minulle ja mitä itseasiassa tapahtui, sen joudun pitämään omana tietonani. Minulle kuitenkin selvisi, että Menninkäinen oli ollut kontaktissa muiden naisten kanssa. Ihan muuta, kuin kaveruusmielessä. Mitään Hän ei ollut heidän kanssaan tehnyt (ainakaan vielä), siitä sain takuun. Mutta päässä pyörii yksi iso kysymysmerkki: MIKSI?

Eikö se mitä meillä oli, ollutkaan tarpeeksi? Onko jotain, mitä Hän kaipasi, jota ei minulta pystyisi saamaan? Enkö minä riitä? Mitä tein väärin? Oliko Hänen kaikki sanansa alusta asti valhetta? Rakastiko Hän minua ollenkaan? Olisiko Hän mennyt pidemmälle, jos ei olisi jäänyt kiinni? Olisinko ikinä saanut tietää, jos ei sattumien summa olisi sitä minulle paljastanut? Kuinka typeränä Hän minua piti? Onko Hänellä minua kohtaan minkäänlaista arvostusta ja kunnioitusta? Miten ikinä voisin enää oppia luottamaan?

Ensimmäinen päivä oli aivan kamala. Ensimmäiset tunnit pidin itsestäänselvänä, että suhteemme päättyi siihen. Vasta parin päivän päästä ja lukuisien selittelyviestejen lukemisien, kyynelvarastojen ehtymisen ja totaalisen pahanolon jälkeen lupasin, että harkitsen asiaa. Minä typerä nainen todella lupasin harkita jääväni satuttajani syliin!